Muutamia öitä sitten. Vietin kaverini kanssa iltaa kaikessa rauhassa. Hänellä oli ollut hieman riitaa tyttöystävänsä kanssa, hän sanoi että tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Soitin hänen tyttöystävälleen että tulisi katsomaan elokuvaa meidän kanssa ja viettämään iltaa kaikessa rauhassa. Toivoin että hän tulisi ja voisimme olla ihan rennosti ilman pientä vittuilua puolin toisin. Hän sanoi miettivänsä asiaa.
Aloitimme jonkun tunnin päästä elokuvan kaverini kanssa. Olimme katsoneet elokuvaa ehkä viisi minuuttia kun ovikello soi ja tyttöystävä oli ovella. Hän ei kuitenkaan suostunut tulemaan sisään eikä edes halaamaan tyttöystäväänsä. Totesi vain että olemma paskiasia ja meidän pitäisi tulla hänen luokseen. Yritin houkutella että voit ihan hyvin jäädä tänne kun olet jo täällä. Hetken päästä hän löi oven kiinni ja lähti kotiinsa.
Kaverini tietysti otti tyttöystävänsä käytöksestä aika pahasti nokkiinsa. Olin itsekkin aika vihainen kaverini käytökselle. Jos ei voi tulla istumaan iltaa meidän kanssa, niin miten jaksaa tulla koti ovella valittamaan siitä että emme ole hänen kanssaan. No aloimme siinä sitten purkaa maailman tarkoitusta ja elämän mystisiä koukeroita. Päätimme tehdä picnicin parvekkeelle, otimme parvekkeelle, teetä, leipiä, viltin ja scrabblen. Tietysti myös pullollisen viiniä.
Puhuimme koko ajan samalla kun pelailimme scrabblea. Hetken päästä nauroimme taas silmät utuisina omalle onnellemma ja sille miten hyvin asiat oikeasti ovat. Jostain kumman syystä asiat menivät kuitenkin jossain vaiheessa taas siihen että mikä voisi olla paremmin. En oikein tiedä mistä se lähti, mutta ystäväni alkoi kysellä jaksamistani ja kertoi että hän oli muutama yö sitten itkenyt eikä ollut saanut unta koska oli ollut niin huolissaan minusta. Tiedän että merkitsen hänelle paljon ja hän tietää että rakastan häntä. Kuitenkin tieto siitä että hän itkee siksi että on huolissaan minusta. Olin hiljaa ja pyörittelin viiniä lasissani. Mitä tuollaiseen pitäisi vastata? Kun olin ollut hetken hiljaa, sanoin että voin hyvin. Olen vain väsynyt. Melkein heti siihen ystäväni sanoi että turha hänelle on tuollaista soopaa syöttää. Kyllä hän huomaa että kaikki ei ole hyvin ja on huolissaan ja toivoo että antaisin hänen auttaa. Olin liikuttuneempi kuin monista muista asioista koko 2010 vuoden aikana. Kukaan ei ole tämän vuoden aikana näyttänyt minulle edes tuon vertaa sitä että välittää ja rakastaa.
Aloin itsekin itkeä ja kohta me istuimmekin siinä vierekkäin, joimme viiniä, nauroimme ja itkimme. muistelimme sitä miten tapasimme ja miten hirveää olisi jos meistä ei olisi tullutkaan näin läheisiä. Nimittäin ensimmäisen kerran kun jouduin olemaan kahden kesken kaverini kanssa, ajattelin että ei helvetin helvetti haluan pois tästä tuo on niin outo että ei rajaa. Muistan kyllä kuinka hän oli vuotta nuorempien joukossa hakemassa koulutuksen päättymispapereita kun muut vasta aloittivat koulutusta. Olin itse mukana antamassa todistusta ja ajattelin että tuosta tytöstä ei ikinä ole näihin hommiin.
Seuraavan kerran näimme kun olimme matkalla Maata Näkyvissä-festareille turkuun. Pidin häntä silloinkin hieman outona. Hän oli lähtenyt reissuun aivan yksin, juuri näitä ihmisiä jotka luottavat siihen että kyllä sieltä jotain seuraa löytää. Hän istui koko bussi matkan takanani mutta emme silti puhuneet juuri lainkaan.
Siitä noin kolmen kuukauden kuluttua sain kuulla että pidän rippikoulua hänen kanssaan. Laitoin hänelle facebookissa viestiä "arvaappa kenen kanssa saat työskennellä?" Muistan kun hän vastasi viestiin todella innostuneesti ja vaikutti siltä että oli oikeasti iloinen siitä että sai työskennellä minun kanssani. Tapasimme sitten leirillä ja aloimme jo siellä tehdä kaikkia kaksinkeskeisiä omia juttujamme. Vaikka paras ystäväni oli myös leirillä, vietin mielummin aikaa uuden tuttavani kuin hänen kanssaan. Se merkitsee jo aika paljon. Muistan kuinka monta kertaa hääsimme hänet seurastamme jotta pystyimme jäämään kahdestaan juttelemaan kaikesta ihan tyhmistä jutuista.
Leiri tuli ja meni. Sen jälkeen emme puhuneet varmaan kahteen viikkoon. Sitten päätimme pitää tapaamisen leirin työntekijöiden kesken. Pidimme näitä ainakin kolme kertaa, järjestimme tapaamiset aina kahdestaan ja lähes pakotimme muut tulemaan. Jossain vaiheessa kukaan ei päässyt ja olimme silleen "kai me ehkä voidaan jotenkin viettää aikaa myös kahdestaan?" Siitä se lähti. Sen jälkeen vietimmi kahdessa kuukaudessa niin paljon aikaa yhdessä että otin hänet jopa mukaani tutun asunnolle asumaan kahdeksi viikoksi.
Tuntuu että ystävyytemme vain lujenee päivä päivältä. Rakastan häntä ja hän rakastaa oikeasti minua kaikkien vikojeni kanssa. On ihanaa myös se että hän myöntää vikani ja sanoo suoraan kun huomaa että olen huonolla päällä. Hän ei yritä olla se kiva ystävä joka ymmärtää, vaan kysyy suoraan että mikä vittu nyt on vialla? Sitten saatan olla jo hieman rennompi ja naurahtaa että en oikein tiedä. Ihan vaan yleinen vitutus. Sitten kohta nauramme taas jollekkin. Jos joudun vaihtamaan paikkakuntaa. Jonka joudun varmasti joskus tekemään, niin hän se johon tahdon pitää täällä yhteyttä!
